Ihmisoikeuksia ei saa polkea uskon varjolla

Kirkolliskokousuutisointia tänään seuratessani en ole voinut olla ihmettelemättä sitä, miten kirkko voi siunata kauppakeskuksia ja koteja, mutta ei halua suoda samaa siunausta toisiaan aidosti rakastaville homopareille. Voiko kirkko enää oikeastaan pitää itseään lähimmäisen rakkauden airueena, kun osa sen jäsenistä kääntää tylysti selkänsä erilaisille ihmisille? Entä mistä viha ja pelot erilaisuutta kohtaan kumpuaa?

Pari viikkoa sitten eräs minua muutamaa vuotta vanhempi mies totesi, että tasa-arvo on naisten itsekäs keksintö. Bussimatkan aikana hän todisti minulle Raamattuun ja erityisesti vanhaan testamenttiin useita kertoja viitaten, että naisten tehtävä on olla miehen alamainen. Hänen mielestään oli ok, että naisen paikka on keittiössä - hellan ja nyrkin välissä.

Naispappeuteen kyseinen henkilö suhtautui erittäin penseästi. Pappeutta kun ei hänen ja hänen oppineiden ystäviensä näkemyksien mukaan ole tarkoitettu lainkaan naisille. Bussimatkan aikana hän piirsi paperille puun, jossa oli yksi oksa. Tuolle, leikkausta vaativalle, oksalle hän mahdutti naispapit, tasa-arvoa vaativat naiset sekä seksuaalisesti erilaiset ihmiset. Hän ehdotti sekä minulle että muille edellä mainittuja asioita kannattaville ihmisille eheyttämishoitoa, jotta voisimme parantua harhaoppisista "sairauksistamme". Mielenkiintoisen ja kiivaan bussiväittelyn jälkeen oli pakko ihmetellä itsekseen, elänkö tosiaan 2010-luvulla.

Seurakuntavaaleissa on kyse kirkon tulevaisuudesta. En ole vielä menettänyt uskoa ihmisiin, vaan toivon tavallisten suomalaisten äänestävän seurakuntien luottamustehtäviin järkeviä ja uudistusmielisiä ehdokkaita. Vastuu kirkon tulevaisuudesta on äänestäjillä. On tekojen ja rakkauden aika.
Siunausta kaikille!